Laura

  Laura "Lala" Helena

Olen kirjoitellut blogiani jo jonkin aikaa, mutta moni ei oikein tiedä kuka minä oikeastaan olen. Haluankin antaa vähän valaistusta siihen, millainen typykkä on kyseessä.

Ennen onnettomuutta...

Olen 1995 vuonna syntynyt tyttö Lapista. Asuin koko nuoruuteni Kittilän kunnassa, tarkemmin Hanhimaassa. Talomme sijaitsi suoraan sanoen keskellä metsää. Naapurissa on 100 metrin päässä 2 taloa ja muuten löytyy metsää ja peltoja. Seuraavat talot sijaitsevat n. 6km päässä. Mitään julkisia ei sinne kulje ja lähin kauppakin on n. 30km päässä. Koulukyyditys onneksi on järkätty. Joka tapauksessa rauhallista seutua se ainakin on!

Asuin vanhempieni ja isoveljeni kanssa. Meillä on aina ollut koiria ja teetimmekin pohjanpystykorville pentuja joinakin vuosina. Rakastan eläimiä ja siitä suuri eläinlääkärin haave lähtikin elämään. Oli aina ihanaa temmeltää pentujen kanssa ja muutenkin touhuta koiriemme ja muiden tuttujen lemmikeiden kanssa. Kävimme perheen kesken pari kertaa ulkomailla: Bulgariassa ja Lanzarotella. Äitini ja kaverini kanssa kävimme kerran Espanjassa.


Hevosia olen harrastanut 5- luokan tammikuusta alkaen. Talli muutti silloin Leville ja päätimme kaverini kanssa alkaa ratsastamaan siitä eteenpäin. Se oli upeaa aikaa ja me olimme ihan nopeita kehittymään. Aloimme tehdä tallitöitä päivystäjinä ja yhdestä päivästä saimme aina yhden ilmaisen ratsastustunnin. Saimme myös yhden kaverin lisäksemme tallihommiin ja me kolme olimme erottamaton kolmikko. Jossain välissä saimme alkaa liikuttaa hevosia päivän aikana itseksemme ja se oli mahtavaa! Muistan erään päivän, kun tallihommien lisäksi ratsastimme päivän aikana kaverini kanssa yhteensä kymmenen hevosta, eli viisi hevosta per nuppi. Ne ajat olivat ihania. Lopussa kuitenkin emme enää käyneet tallilla juuri ollenkaan, sillä siellä tapahtui vähän kaikennäköisiä riitoja ja selkkauksia eri ihmisten välillä. Ypäjällä kuitenkin asiat muuttuivat ja paljon. Luokkalaisteni saadessa nimikkohevosia minä ratsastin viikonloppuisin sen viisikin hevosta välissä. Joka viikonloppu minulla oli ainakin 2 hevosta ratsastettavana ja hoidettavana. Oli myös ihanaa ratsastaa luokklaisteni omilla hevosilla välissä. Aloinkin hoitamaan yhden luokkalaiseni hevosta joka viikonloppu ja silloin olin todella iloinen, sillä se hevonen on mitä ihanin! Kävimme maastoilemassa, hyppäsimme silloin tällöin vähän ja menimme koulua kentällä. Nautin sen hevosen kanssa aina ajasta ja se jos joku onkin oikean unelmienhevonen.

Harrastuksiini kuului lapsena baletti ja hip-hop. Tykkään myös piirtää paljon. Hevosista olen aina pitäny, mutta kun aloimme tekemään päivystystä tallissa 5- ja 6-luokan välisenä aikana, laihduin yllättäen alipainoiseksi. Seitsemännen luokan loppuun saakka minun terveydentilaa seurattiin, jotten enää laihtuisi uudestaan. Laihduin opistolla aloittaessani syksyllä alipainoiseksi jälleen, mutta sen asian korjasin itse, sillä laihdutuksellakin oli syynsä. Myöhemmin aloinkin painottaa treenaamaan. Kävin iltaisin lenkillä, salilla aina kun ehdin ja viikonloppusin ratsastin. Joka lauantai myös kävelin 7km Palikkalaan ja illalla sieltä takaisin mallikurssin takia. Ennen onnettomuuttani olinkin hyvässä kunnossa fyysisesti ja se auttoi varmasti minua selviytymään kovasta kolauksesta.

Työkokemuksiini tallihommien lisäksi kuuluu kaupassa työn tekeminen. Olen myös ollut kahtena kesänä Sirkan päiväkodilla kesätöissä ja siitä hommasta todella pidin. On ihanaa leikkiä lasten kanssa ja opettaa niitä. Se on jännää, miten pienistä lapsista näkee kotona opitut tavat. Viimeisimmän kerran jälkeen työnjohtaja sanoikin minun olevan luonnonlahjakkuus päiväkodilla työntekoon. Osasin kuulemma käsitellä pieniä hyvin ilman koulutusta.

Ala-asteen kävin 2 eri koulussa, sillä ensimmäinen lakkautettiin siinä välissä. Yläasteen kävin Kittilässä ja koulumatkoihin meni aina suuntaansa tunti, sillä kouluun oli matkaa n.54km. Koulussa olin ihan hyvä ja päästötodistukseni keskiarvo oli 8,9. Tällä päätin yrittää lähteä toteuttamaan eläinlääkärin haavetta ja hainkin ensimmäisellä sijalla Ypäjälle opiskelemaan kolmoistutkintoa ja pääsin kyseiseen kouluun. Ensimmäinen vuosi oli todella menevää aikaa ja kämppisteni kanssa oli arkipäivisinkin mukava lähteä yöksi rellestämään jonnekin, pääasiassa hevosopiston jaksoilla. Lukiossa yritin panostaa ja sainkin sieltä ihan hyviä numeroita. Pitkällä matikalla aloitin, mutta kolmannen kurssin jälkeen kuitenkin lopetin. Se ei minulle eikä muillekaan oikein uponnut ja nykyään meidän luokalla onkin enää yksi pitkän matikan lukija jäljellä. Silti haaveeni eli, sillä eläinlääkärin ammattiin ei pitkää matikkaa tarvita. Se on vain iso plussa.

Ammatti unelmiini kuului siis eläinlääkärin ammatti, mutta unelmoin myös aina olevani ns. joka miehen unelmien prinsessa. Haaveilin laulajan urasta, sillä yläasteella sain musiikista 10 numeroksi pelkällä laulutaidolla. Opettaja sanoikin minun olevan potentiaalinen. Siksi muusikon urakin on aina ollut mielessäni yksi vaihtoehto. Myös mallina olisi hienoa olla ja löytäessäni Studio Eliten testikuvauksiin hakemismahdollisuuden kokeilin onneani. He ottivatkin minut testikuviin ja onnistuneita kuvia tuli yli kymmenen. Juttelin siellä urasta ja harmiksi top modeliksi olen liian lyhyt, mutta mainosmalliksi sopiva. Varasin sitten ajan mallikansiota varten ja sekin kuvattiin suhteellisen onnistuneesti. Itse olisin vain halunnut enemmän ulkokuvia, sillä yksikin tyttö pääsi kolmella asulla sekä ulos ja sisälle, mutta minä pääsin ulos vain yhden asun kanssa. Mallikansion saatuani hain töitä eri toimistoihin. Fashion Model Agency sitten lupasi ottaa minut töihin käytyäni kurssin siellä. No siitähän alkoi unelmani tulevasta mainosmallinammatista, jonka avulla voisin tienata vähän rahaa opiskelun ohella.

Muuten nuoruudessani olin aika ulkonäöstä piittaamaton ja ystäväni yrittivät saada minua meikkaamaan. Yläasteen aikana he onnistuivat ja aloin panostamaan enemmän ulkonäkööni koko ajan. Halusin myös päästä juhlimaan ja viettämään yöelämää kuten täysi-ikäiset tekivät. Vanhempieni kanssa tämä olikin riidan aihe ja olinkin oikea vanhempien kauhu teini-ikään. Nauran itselleni niistä ajoista edelleenkin ja olen pahoillani vanhemmileni siitä, miten aiheutin heille päänvaivaa. Mutta onneksi en saanut mitään pahaa aikaiseksi! Veljeni on minua 3 vuotta vanhempi ja hän täytti 18 itse ollessani 15. Se olikin hirveää, kun hän sai mennä juhlimaan mutta itse en pääsyt minnekään. Veljeni kanssa riitelin lapsenakin paljon, mutta etenkin siihen aikaan se oli suurempaa omalta osaltani. Niihin aikoihin toivoinkin veljelleni enemmän pahaa kuin hyvää. Ypäjälle päästessäni elämäni vapautui ja tutustuin ihmisiin, joiden kanssa saimme yhdessä pitää toisistamme huolta. Nautin siitä todella paljon ja tunsin oppivani enemmän itsenäisestä elämästä. Toki olin silloinkin alaikäinen ja tein sellaisiakin asioita, mistä en vanhempieni halunnut tietävän sanaakaan, mutta sitäpä se nuoruus oli. Halusi leikkiä olevansa aikuinen.


Onnettomuuden jälkeen...

Yllättäen kaikki kuitenkin muuttui. Oli ollut viimeinen mallikurssi kerta ja olin onnessani. Kuitenkin sinä päivänä jäin yliajetuksi ja menetin paljon. Jalka lähti, naama hajosi ja naarmuja joka paikassa.

Päästyäni Ortoniin ja saatuani proteesin palasin kouluun. Kaikki olivat iloisia saadessani minut takaisin. Lukio oli paljon vaikeampaa, sillä poissaoloja tuli operaatioiden takia ja muutenkin aivot eivät olleet enää kondiksessa. Sainkin melkein joka kurssista numeroksi kutosen. Hevosopistolla oli kivaa olla taas hevosten seurassa, mutten vieläkään ole hevosen selkään päässyt. Itseäni se harmittaa, mutta ei sille voi mitään. Joskus vielä tulen nousemaan hevosen selkään takaisin. Joka tapauksessa oli paljon vaikeampaa touhuta hevosten kanssa ja olla tallissa hommissa. Tynkäni tulehtuikin tallihommien ohella ja olin saikulla pari viikkoa. Tunsin etten ollut sellaisissa hommissa mihin jalkani pystyisi. Olin kesän tallissa työssäoppimassa ja se oli hauskaa, mutta siltikin jalkani kannalta jotkut asiat olivat hankalia ja mietin monesti, mitä minun pitäisi tehdä. Onko nuin raskas ala koskaan jalalleni sopiva. Siltä se ei ainakaan tähän mennessä ole tuntunut.

Koulun ohella ovat kaikki operaationa edelleen päällä ja niiden suorittamiseen menee vielä vuosia. Ne stressaavat, aiheuttavat pettymyksiä ja niiden alkamista olen odotellut jo pitkään. Sitä ei ehkä näe ulospäin, miten sisimmässäni nämäkin asiat aiheuttavat painetta ja koulun kanssa yhdessä on liikaa vaivaa pääni sisällä. En kykene täysillä panostamaan molempiin.

Välini luokkalaisten kanssa on kylmentynyt loukkaantumisen jälkeen, enkä ole nähnyt kertaakaan meidän viettämän niin paljon yhteistä aikaa kuin silloin. Kerran he kävivät luonani lapissa ja se oli hienoa, mutta koulun yhteydessä elämä ei ole enää samananlaista. Emme me enää juhli kuten ennen ja tee kaikkea hölmöä. En tiedä mikä asiaan on vaikuttanut niin paljon, mutta sisälläni tunnen kaiken muuttuneen. Kaiken menneen erinlaiseksi.

Vanhempieni kanssa välit saivat taas uutta loistoa. Olemme mitä parhaimmissa väleissä ja tykkään puhua heille kaikesta. He auttavat paljon ja luotan heidän tukeensa kovasti. Loukkaantuessani ymmärsin todella heidän välittämisen ja sen jälkeen olen oikeasti uskaltanut alkaa luottamaan heihin. Veljenikin kanssa väit ovat lämmenneet ja hänellekin tykkään puhua elämäni hankalista asioista. On hyvä saada häneltä miehen näkökulmaa askarruttaviin asioihin. En enää tunne olevani pulassa minkään asian kanssa, sillä vanhemmillani on kokemusta elämässä paljon ja he osaavat auttaa hoitamaan asioita, mistä itse en ennen ole ollut tietoinen. Nyt täysi-ikäisenä on tullut paljon uutta opittavaa elämään. En väitä, että olisin nyt täysin aikuinen ja hyvin kypsä. Olen sellainen kun olen.

Surullista on, että unelmani ovat romahtaneet yksi kerralla. Eläinlääkärin uralle en tule pääsemään, sillä fysiikan kanssa koitu piste. En vain enää ymmärtänyt sitä ja se oli pakko lopettaa. Tämä harmittaa minua suuresti, mutta uskon vielä löytäväni itselleni sopivan ammatin. Malliksikaan en enää pyri, koska ulkonäköni on niin kärsinyt ja proteesin kanssa keho ei enää ole normaali. En tule enää käyttämään korkkareitakaan juuri ollenkaan, mitkä ovat todella tärkeitä minulle. Muistan kävelleeni viimeisellä mallikurssin kerralla korkeimmilla koroillani ja tuntuu hirveältä ajatukselta, että se taisikin jäädä viimeiseksi... Rakastan korkkareita, enkä halua elää ilman niitä. En vain enää koskaan voi olla se ulkonäöltänsä halutuin, mutta tulen vielä joskus olemaan itse tyytyväinen ja se riittä minulle nyt. Muusikon uraa en silti tule hylkäämään, sillä ääneni on edelleen se mikä ennenkin. Yritänkin toteuttaa sen unelmani ja päästä olemaan joku päivä laulaja. Siihen yritän pyrkiä nyt täysillä!

Treenaamista en lopettanut kokonaan. Treenasin vatsalihaksia tunnin mittaisilla sarjoilla joka päivä ja söin paljon proteiinia. Halusin timminn vatsan ja sen tulen haluamaan myöhemminkin taas uudestaan

Nyt...

Lopetin 2013 syksyllä Hevosopiston ja muutin Rovaniemelle asumaan lähelle sukulaisiani, sillä 05. 03. 2014 synnytin poikani tähän maailmaan. Olen yksinhuoltaja ja siksi tukiverkosto on tärkeä. Operaatioitani on tarkoitus jatkaa kunnolla syksyllä ja yritän päästä jatkamaan aikuislukiolinjalla lukiota. Operaatioita on suoritettavana vielä paljon:

-Kävelykoulu. Aikaa menee sen aikaa kun tarvitsee. Sen ohella treenausta pidettävä yllä.
-Respectan proteesinsäätö. Tynkä supistuu n. vuoden ajan, jonka jälkeen minä en tarvitse jatkuvaa muokkausta. Vuosi on jo kulunut, joten katsotaan miten homma etenee.
-Hammashoito. Uusia hampaita tulee ja hampaita revitään. Arvioitu aika on n. 2 vuotta.
-Naamankorjaaminen. Leikataan luut paikalleen ja häivytetään arvet. Aikaa menee sen verran kun tarvitaan.
-Neuropsykologin kuntoutus. Jää nyt tauolle, mutta seurataan myöhemmin ettei ongelmia tule tielle.

Minä

Vuonna 2011

Vuonna 2012

Vuonna 2012

Loukkaannuttuani

Nyt

Mallikansio

Kuvattu keväällä 2012. (C) Jari Tolvanen.

Tässä pari testikuvaa vielä!